En tiedä onko tämä taas vain pääni juoni negatiiviseen raskaustestiin henkisesti valmistautumiseksi, mutta onpa alkanut epäilyttää tämä koko vauvatouhotus. Loppujen lopuksi se olisi aikamoinen shokki olla raskaana. Voisiko musta ikinä tulla hyvää äitiä? Tai Miehestä isää? Me ei olla mitään kodinhengettäriä kumpikaan, itse olen saamattoman äidin tyttärenä hyvinkin sotkunsietokykyinen, Miehen koko elämän siivousintovarannot obsessiivis-kompulsiivinen anoppi onnistui muutamissa vuosissa kuluttamaan. Meidän kämppä onkin niin vaarallinen ettei siellä heikommat selviä hengissä. Jos ei lapsiparka jo heti ensikuukausinaan menehdy bioroska-astian tuottamiin vaarallisiin kaasuihin tai mikro-organismeihin, on se liikkumaan päästessään varmasti kuristumassa lattialla lojuviin sukkahousuihin tai tukehtumassa keittiön pöydän alla asustaviin leivänmuruihin. Ja jos totta puhutaan, niin eipä sen kovin pitkää matkaa tarvitse pystyä edes liikkumaan, kun reippaalla kädenojennuksella ja tarttumaotteellakin pääsee meillä jo pitkälle. Käveleväksi katastrofiksi asti selvittyään skidi repii päälleen sinitarravirityksillä ripustamani koriste-esineet tai löytää ensimmäisenä kilpikonnankakat ja koiranoksennukset nautiskeltavakseen (tosin jälkimmäisiin ei taida kuolla, pikkuveljeni on pienenä kokeillut molempia ja voi edelleen ihan hyvin).Vaatii meiltä melko massiivisia ponnistuksia pitää lättiämme edes jonkinmoisessa kuosissa, joten tarvitaan ilmeisestikin pieni ihme tai hyvin kestäviä lapsia pystyäksemme tuottamaan edes muutaman veronmaksajan. Eli korvat höröllään nyt siellä Korvatunturilla.
Toinen huolettava asia on temperamenttini: kun laku palaa, se palaa äkkiä ja kirkkaalla liekillä. Ei siinä ikinä ehdi alkaa miettimään yhtään mitään empaattisesti toisen ihmisen näkökulmasta, suutuin ja karjuin jo keuhkoni pihalle. Jos olen oikein väsynyt, lakupötkön voi vaihtaa dynamiittiseen. Vaikka pysynkin ihan toimintakykyisenä jopa massiivisissa univeloissa (tällä hetkellä vielä opintolainaa maksettavana suunnilleen 100 vuorokauden edestä), on mahdotonta tietää millainen hirviö minusta kuoriutuu, jos en saa nukkua tätäkään vähää. Onko ne hormonit todella niin vahvoja, että ne estävät hiljentämästä sitä koliikkikersaa tyynyllä?
Uraorientoituneisuuteni panee myös miettimään. En ole näillä näkymin tulevaisuudessa suuntautumassa sille työajoiltaan kaikkein lapsiystävällisimmälle alalle. Miten aika muka riittää työhön, parisuhteeseen, harrastuksiin, kodinhoitoon ja lapsille, kun nytkään viitsin töiden lisäksi harvoin muuta kuin löhötä Miehen kanssa leffoja töllöttämässä. Vauvavietti piipittää taustalta, että hyppy hetkeksi oravanpyörän ulkopuolelle voisi tehdä ihan hyvää. Vaan mitä turhia, enkös mä ole tätä kaikkimullehetinyt-sukupolvea? Jo kohdussa stressihormonein marinoiduista kakaroista tulee varmasti aikanaan oikein haluttua tavaraa työmarkkinoilla. Tai jo ala-asteella loppuunpalavia hulluja.
Onko kaltaisillanikin muka oikeus lisääntyä? Ehdottaisin sen pikaista poistamista. Taisi vauvavietti iskeä kyntensä sittenkin ihan väärään tyyppiin.
Toinen huolettava asia on temperamenttini: kun laku palaa, se palaa äkkiä ja kirkkaalla liekillä. Ei siinä ikinä ehdi alkaa miettimään yhtään mitään empaattisesti toisen ihmisen näkökulmasta, suutuin ja karjuin jo keuhkoni pihalle. Jos olen oikein väsynyt, lakupötkön voi vaihtaa dynamiittiseen. Vaikka pysynkin ihan toimintakykyisenä jopa massiivisissa univeloissa (tällä hetkellä vielä opintolainaa maksettavana suunnilleen 100 vuorokauden edestä), on mahdotonta tietää millainen hirviö minusta kuoriutuu, jos en saa nukkua tätäkään vähää. Onko ne hormonit todella niin vahvoja, että ne estävät hiljentämästä sitä koliikkikersaa tyynyllä?
Uraorientoituneisuuteni panee myös miettimään. En ole näillä näkymin tulevaisuudessa suuntautumassa sille työajoiltaan kaikkein lapsiystävällisimmälle alalle. Miten aika muka riittää työhön, parisuhteeseen, harrastuksiin, kodinhoitoon ja lapsille, kun nytkään viitsin töiden lisäksi harvoin muuta kuin löhötä Miehen kanssa leffoja töllöttämässä. Vauvavietti piipittää taustalta, että hyppy hetkeksi oravanpyörän ulkopuolelle voisi tehdä ihan hyvää. Vaan mitä turhia, enkös mä ole tätä kaikkimullehetinyt-sukupolvea? Jo kohdussa stressihormonein marinoiduista kakaroista tulee varmasti aikanaan oikein haluttua tavaraa työmarkkinoilla. Tai jo ala-asteella loppuunpalavia hulluja.
Onko kaltaisillanikin muka oikeus lisääntyä? Ehdottaisin sen pikaista poistamista. Taisi vauvavietti iskeä kyntensä sittenkin ihan väärään tyyppiin.
Voi miten mä olen miettinyt lähes samoja asioita... paitsi uraa ei ole tarvetta luoda, ainakaan just nyt. On se muuten kans, että adoptiota varten vanhemmat syynätään tosi tarkkaan, mutta biologisia lapsia saa olla kenellä tahansa... sen takia olenkin ihan ite miettinyt, että miksi just minä muka saisin saada lapsia... en ole keksinyt muuta kunnollista vastausta kuin sen, ettei pitäisi miettiä liikaa:/
VastaaPoistaKyllä varmasti montaa biologislapsettomaksi tahattomasti jäävää unelmapariskuntaa kismittää katsella kaikenmaailman juoppojen onnettomia lapsia, niin minuakin. Mutta mietin silti, olisinko itse muka jotenkin ko. syrjäytyneitä parempi äiti?
VastaaPoistaTäytyy vaan toivoa tärppäystä, ettei tarvitse katkeroitua tällaisten ajatusten parissa oikein tosissaan.
Samaa täälläkin pohditaan. Erityisesti tuo temperamentti. Laku se palaa täälläkin ja herkästi. Ja kovaa! Olen kyllä Miehekkeellekin tämän tunnustanut olevan yksi äitiyden pelkojani. Lohduttelihan tuo, ja hän on jo ilmoittautunut vapaaehtoiseksi koti-isäksi, kunhan minä vain toisin leivän pöytään. Sillähän ratkaisisi myös tuota uraongelmaa. ;o)
VastaaPoistaVaan kun olen myös henkeen ja vereen "Minä ite!" -ihminen. Kaikki siis pitää tehdä itse, kun vain minä itse osaan kaiken parhaiten. (Juu, ja vaatimatonkin olen, kyllä kyllä. En ollenkaan harhainen.)
Uraa enemmänkin pohdin ehkä tuota ajan riittämistä eli riittämöttämyyttä. Tahi suoraan sanottuna omaa huonoa ajan hallintaa (eli laiskuutta). Se sohva on töiden päätteeksi niin houkutteleva, ja sinne usein unohtuu koko illaksi. Vaan entäpä jos niin ei saisikaan tehdä, vaan kotiin pääsytään lahkeeseen ampaisisi kiljuva lapsikatras? Uh huh...
Kovastihan kaikki sanoo, että ne hormonit kyllä muuttaa kaiken ja plä plä. Mutta kyllä epäilyttää!
Mulla on kanssa sitä ongelmatiikkaa, että en oikein uskalla luottaa yhtään mitään kenenkään muun hoidettavaksi. Eli ihan sama mitä Mies lupailisi hoitaa, mä ottaisin silti kaikesta lapsiperhearjesta vastuut ja paineet.
VastaaPoistaTuo sohvakutsumus on mulla enemmänkin ehkä sellaista viitseliäisyydenpuutetta. Mä saan kyllä tosi hyvin asioita aikaiseksi, jos on pakko. Mutta kun ei ole mikään pakko siivota tai harrastaa hulluna, niin miksi viitsisin väsyneenä lähteä rempomaan. Vaikea tietää etukäteen aiheuttaisiko ne lapset sit jotain pakotteita.
Ja tosijaan jos jocu ei oo viel cexiny mist mä ton postin nimen cexin nii mä viittaan tähä super hauskaan paska äitien plociin. ;) http://paskamutsi.vuodatus.net/
VastaaPoistaTuli mieleen, että tuo oma räjähtely kyllä pikku hiljaa muuttuu vähemmäksi räjähtelyksi -ainakin yleensä. Itselläni on karvaisia lapsukaisia ja voisin sanoa, että mulla on varmaan potenssiin 100 paremmat hermot..eiköhän näin käy myös lasten kanssa. Sitten sitä huomaa, että mitä järkeä on räjähdellä kun ei ne kuitenkaan tajua mitä se mamma yrittää ;)
VastaaPoistaOlen huomannut saman myös Miehen kanssa, en enää jaksa ottaa pulttia vaikka keittiö on (aina) sen jäljiltä aivan katastrofaalinen. Toivoa sopii, että sama pätee aikanaan piltteihinkin.
VastaaPoistaLueskelin muuten eilen vauva.fi keskusteluista hysteerisen hauskaa ketjua, jossa vanhemmat tilittivät lastensa rasavilleista touhuiluista. Esim: "Keittiön kaapin oveen piirretty kakkaava dinosaurus." Näin ne (nauru)hermot kasvaa. ;)