Vihdoin se on sitten (lähes) selvitetty. Kuukautiskierrossani ei ilmeisesti ole hormonitasolla mitään vikaa. Viimeisimmässä kierrossa mitattiin alkukierrossa FSH (follikkelia stimuloiva hormoni, kasvattaa munarakkulat) ja LH (lutenisoiva hormoni, aikaansaa munasolun irtoamisen), molemmat olivat normaalitasolla. Minulla ei myöskään ollut poikkeavan korkeaa prolaktiinitasoa (maidon eritystä provosoiva hormoni, estää ovulaation). Ainoa tulos mitä vielä odotellaan on loppukierron keltarauhashormonitaso, voi nimittäin vielä vika piillä sielläkin: keltarauhaseni saattavat olla liian heikkoja ylläpitämään alkanutta raskautta ennen kuin istukka ottaa homman hoitaakseen. Monimutkainen tämä naisen lisääntymiselimistö... ja prkl hidas. Kaksi kuukautta mennyt näitäkin hormonitasoja mittaillessa, koska ensimmäisellä kerralla kokeet otettiin vääriin aikoihin. Osin sen lääkärisotkun vuoksi, toisaalta siksi, että luontoäiti näpäytti minua lyhyimmällä kierrolla vuosikausiin.
Viikon kuluttua lääkäri lupasi siis soitella loput tulokset ja samalla sopia jatkosta. Perhesuunnittelupoliklinikkaakin on väläytelty. Se, jos mikä, on pelottavaa. Tavallaan olisi ollut helpompaa, jos nyt olisi löytynyt jokin selkeä helposti hoidettavissa oleva pikkuvika. Eteenpäin lähettäminen tarkoittaa, että vika saattaa olla sellainen, jota ei yleislääkärin taidoin tuosta vain hoidetakaan. Ei edes selvitetä... Kyllä tämä pistää miettimään, kun iloisia uutisia ei ole kertoa vieläkään. Mutta parempi olla tähän aikaan yöstä maalailematta piruja seinille. Päivisin tulee nasevampiakin.
4. maaliskuuta 2010
7. helmikuuta 2010
Käänteistä psykologiaa
Kuukautiskiertoni on vähän kuin pelaisi venäläistä rulettia, koskaan ei voi tietää milloin korkeita odotuksia sisältänyt yrityskierto kohtaa äkillisen loppunsa. Tällä kertaa sisäinen kelloni päätti kompensoida edellistä 57 päivän vitkuttelutuskaa 18 päivän pikahelpotuksella. Eipähän ainakaan kertaakaan tarvinnut pohtia, että ovatko ne menkat nyt myöhässä vai eivät. Ei tarvinnut kuulostella raskausoireita. Ei tarvinnut miettiä mitä suuhunsa pistää. Ja syyttelevät sormet voivat pysyä näppiksellä Miehen suuntaan osoittelun sijaan, kiertopäivistä lasketun ovulaation aikaanhan niillä edellisillä puolukoilla oli vielä parhaat bileet pystyssä. Eli näillä mennään nyt: yk4 kp4/18-57.
Ajattelin kokeilla lisääntymiselimistööni käänteistä psykologiaa. Ostin nimittäin viimein sen kuukautiskupin, jonka ostoa olen lykkäillyt viime kesästä saakka elätellen toivetta sen tarpeettomuudesta. Meinasin, että nyt kun olen kerralla tehnyt suuremman rahallisen panostuksen kuukautissuojiin, saattaisi tuo toivottu reilun vuoden käyttötauko napsahtaakin. Vaikutusta tehostakoon vielä se, että huomasin tykkääväni ko. kapistuksesta ihan mielettömästi! Ei tämän kanssa menkat v***ta kuin ehkä korkeintaan 10% entisestä. Joo, myönnettäköön, että aluksi se römpsänräpläys tuntui vähän huvittavalta, mutta kyllä sen tekniikan melko nopeasti oppii. Ja ylipäätänsä näissä raskautumistouhuissa kannattaa olla sinut sen ajatuksen kanssa, että sielläpäin ronkkivat pian muutkin kädet (lääkärit, kätilöt). Omat näpit pari-kolme kertaa päivässä tuntuvat tällä asteikolla siis ihan kesyltä. Mitään muuta huonoa en ole tästä vielä keksinyt, kuppi on vähän kuin paranneltu versio tamponista. Sitä ei tarvitse vaihtaa niin usein. Sitä voi huoletta käyttää myös niukkoina päivinä. Mitään lankaa ei tarvitse siirrellä ykkösen eikä kakkosen tieltä. En ole saanut tippaakaan ohivuotoa. Hautovat haisevat siteet ovat kaukainen muisto vain. Pukuhuoneissa kukaan ei tunnista kupittelijaa. Kuppi ei tunnu eikä rajoita aktiviteetteja lainkaan. Ainoastaan menkkakivut ja mielialanheittelyt muistuttavat minua kuukautisistani. 5 minuuttia tavarankaivelua ja kupinkuurausta kerran 8-12 tunnissa on hinta, jonka maksan tästä kaikesta erittäin mieluusti.
Ajattelin kokeilla lisääntymiselimistööni käänteistä psykologiaa. Ostin nimittäin viimein sen kuukautiskupin, jonka ostoa olen lykkäillyt viime kesästä saakka elätellen toivetta sen tarpeettomuudesta. Meinasin, että nyt kun olen kerralla tehnyt suuremman rahallisen panostuksen kuukautissuojiin, saattaisi tuo toivottu reilun vuoden käyttötauko napsahtaakin. Vaikutusta tehostakoon vielä se, että huomasin tykkääväni ko. kapistuksesta ihan mielettömästi! Ei tämän kanssa menkat v***ta kuin ehkä korkeintaan 10% entisestä. Joo, myönnettäköön, että aluksi se römpsänräpläys tuntui vähän huvittavalta, mutta kyllä sen tekniikan melko nopeasti oppii. Ja ylipäätänsä näissä raskautumistouhuissa kannattaa olla sinut sen ajatuksen kanssa, että sielläpäin ronkkivat pian muutkin kädet (lääkärit, kätilöt). Omat näpit pari-kolme kertaa päivässä tuntuvat tällä asteikolla siis ihan kesyltä. Mitään muuta huonoa en ole tästä vielä keksinyt, kuppi on vähän kuin paranneltu versio tamponista. Sitä ei tarvitse vaihtaa niin usein. Sitä voi huoletta käyttää myös niukkoina päivinä. Mitään lankaa ei tarvitse siirrellä ykkösen eikä kakkosen tieltä. En ole saanut tippaakaan ohivuotoa. Hautovat haisevat siteet ovat kaukainen muisto vain. Pukuhuoneissa kukaan ei tunnista kupittelijaa. Kuppi ei tunnu eikä rajoita aktiviteetteja lainkaan. Ainoastaan menkkakivut ja mielialanheittelyt muistuttavat minua kuukautisistani. 5 minuuttia tavarankaivelua ja kupinkuurausta kerran 8-12 tunnissa on hinta, jonka maksan tästä kaikesta erittäin mieluusti.
31. tammikuuta 2010
Paluu astialle
Ensimmäiseksi haluaisin esittää suuret pahoittelut kaikille uskollisille lukijoilleni, joille tämä viikkojen blogaustauko on tuntunut raastavalta. Samaan hengenvetoon haluaisin kuitenkin varoittaa, että hieman hitaanlaisempi postailu saattaa jatkua vielä jonkin aikaa, työkiireideni aste on vain vaihtunut infernaalisesta hädin tuskin siedettävälle tasolle. Eli jos se mantra stressin ovulaationestokyvystä pitää paikkansa, niin lähikuukausina tuskin on meikäläisellä mitään jakoa tuolla hedelmällisyyssektorilla. Mutta asiaan, päivitetäänpä kuulumisia...
Viimeisin kuukautiskiertoni venähti, riemastuttavasti, 57 päivän mittaiseksi. Jos tässä tilanteessa haluaisi jotain ovulaatiotestejä muka tehdä, niin olisi varmaan parasta ottaa lainaa samantein. Tällaisen 22-57 päivän kiertohaitarin kanssa valistuneita arvauksia ovulaation ajankohdasta on ihan mahdotonta tehdä. Ihan yhtä lailla on mahdotonta vaatia Mieheltä panostusta "varmuuden vuoksi" edes joka toinen tai kolmas päivä, jos luontainen rytmi vaan on hitaampi niin ei se väkisinmakaaminen ainakaan parisuhteen laatua paranna. Niin että kai se lainanotto ja optimaalisen toiminta-ajankohdan määrittämisen yrittäminen jokapäiväisellä purkkipissalla voisi olla sellainen humaani sopuratkaisu... Vauvaviettini ei nimittäin vielä ole valmis jättämään asiaa "luonnon" hoidettavaksi, eli aktiivinen yrittämisen lopettaminen ei ainakaan toistaiseksi tunnu vaihtoehdolta. Täytyy katsoa mihin tilanne kehittyy, lääkärikäynti varmaan valottanee ajatuksia tässäkin asiassa.
Tosiaan, lääkärikäynti... lupasin kirjoittaa siitä, mutta en kirjoittanutkaan. Syy on selkeä: en varsinaisesti edes käynyt lääkärissä, lukuisten ikävien sattumusten vuoksi. Olin siis varannut ajan ihan oman kunnallisen terveysaseman omalääkärille, kun en halunnut tällaisen asian kanssa lähteä työterveyslääkärillekään. Menin sovittuun aikaan, mutta lääkäriä ei näkynyt, ei kuulunut. Odoteltuani hetken tiedustelin asiaa vastaanottohoitajilta, he väittivät yrittäneensä tavoittaa minua aamulla kertoakseen, että lääkärini ei olekaan tänään paikalla. He tarjosivat mahdollisuutta mennä "toiselle lääkärille". En tajunnut muuta kuin suostua. Kävi kuitenkin ilmi, että tämä "toinen" lääkäri ei ollutkaan mikään omalääkärini sijainen, vaan päivystävä lääkäri, joka ei halunnut ottaa kantaa yhtään mihinkään. Hän ei vaivautunut kirjaamaan kunnollisia merkintöjä potilasasiakirjoihin, ei suostunut tilaamaan mitään peruslaboratoriokokeita kummempaa (ei esim. hormonimäärityksiä tms.) Jankutti vain käynnin olevan "täysin turha", ihan kuin olisin itse jotenkin ollut vastuussa hänen vastaanotolleen päätymisestä. Hän sanoi, että vain omalääkäri voi ottaa näihin lapsettomuusasioihin kantaa, sillä asian hoitamisessa saattaa kestää pitkäänkin. Tyrmistyneenä marssin takaisin toimistolle varaamaan uuden ajan omalääkärille. Meinasin räjähtää, kun kuulin seuraavan vapaan ajan olevan kolmen viikon päästä. KOLMEN VIIKON!?!! Olin odottanut jo kuukauden, ja nyt vielä uudet kolme viikkoa siihen päälle tuntui pieneltä ikuisuudelta. Onneksi vastaanottovirkailija tajusi tarjota minulle viikon päähän puhelinaikaa omalääkärille. Otin sen, ja samalla kävi ilmi, että minua ei aamulla oltu tavoitettu tietojärjestelmässä olleen vanhan puhelinnumeroni vuoksi.
Kaiken tämän jälkeen oli vaikea olla enää massiivisen vihainen, eihän tapahtunut oikeastaan ollut varsinaisesti kenenkään vika. Minulle oli yritetty ilmoittaa aikani peruuntumisesta, aikaa varatessani eivät vaan olleet onnistuneet tallentamaan uutta puhelinnumeroani järjestelmäänsä. Vastaanottohoitaja ei voinut tietää, ettei päivystäjä halua ottaa asiaani kantaa. On myös ihan ymmärrettävää, ettei hän halunnut ottaa kantaa. Ja minkäs sille voi, että julkinen terveydenhuolto toimii Suomessa niin, että lääkäriajat kiireettömissä asioissa ovat kortilla. Sitten vielä omalääkärini puhelinsoitto, oi, se oli niin ihanaa! Hän oli todella sympaattinen, pahoitteli suunnattomasti tapahtunutta ja vakuutti, että asia saadaan tutkittua ja hoidettua asianmukaisesti. Hän määräsi muutamat lisälaboratoriokokeet otettavaksi ennen varaamaani vastaanottoaikaa ja kuunteli koko tarinani puhelimessa paikkaillen samalla päivystäjän kertomukseen jääneet (suuret...) aukot. Aloin melkein itkeä, kun hän otti ongelmani näin asiakseen. Ei se kolmen viikon lisäodotus tunnu enää niin pahalta, pääasia oli saada tuo lupaus siitä, että kuukautiskierto-ongelmani vihdoin selvitetään. Nyt olo on siis huojentunut, mutta olisin melko varmasti ottanut tästä lääkärisotkusta suuremmat pultit, jos henkisiä resursseja olisi ollut käytettävissä enemmän turhanpäiväiseen keuhkoamiseen. Että tässä mielessä ihan hyvään saumaan sattuivat nuo parit infernaaliset työviikot.
Viimeisin kuukautiskiertoni venähti, riemastuttavasti, 57 päivän mittaiseksi. Jos tässä tilanteessa haluaisi jotain ovulaatiotestejä muka tehdä, niin olisi varmaan parasta ottaa lainaa samantein. Tällaisen 22-57 päivän kiertohaitarin kanssa valistuneita arvauksia ovulaation ajankohdasta on ihan mahdotonta tehdä. Ihan yhtä lailla on mahdotonta vaatia Mieheltä panostusta "varmuuden vuoksi" edes joka toinen tai kolmas päivä, jos luontainen rytmi vaan on hitaampi niin ei se väkisinmakaaminen ainakaan parisuhteen laatua paranna. Niin että kai se lainanotto ja optimaalisen toiminta-ajankohdan määrittämisen yrittäminen jokapäiväisellä purkkipissalla voisi olla sellainen humaani sopuratkaisu... Vauvaviettini ei nimittäin vielä ole valmis jättämään asiaa "luonnon" hoidettavaksi, eli aktiivinen yrittämisen lopettaminen ei ainakaan toistaiseksi tunnu vaihtoehdolta. Täytyy katsoa mihin tilanne kehittyy, lääkärikäynti varmaan valottanee ajatuksia tässäkin asiassa.
Tosiaan, lääkärikäynti... lupasin kirjoittaa siitä, mutta en kirjoittanutkaan. Syy on selkeä: en varsinaisesti edes käynyt lääkärissä, lukuisten ikävien sattumusten vuoksi. Olin siis varannut ajan ihan oman kunnallisen terveysaseman omalääkärille, kun en halunnut tällaisen asian kanssa lähteä työterveyslääkärillekään. Menin sovittuun aikaan, mutta lääkäriä ei näkynyt, ei kuulunut. Odoteltuani hetken tiedustelin asiaa vastaanottohoitajilta, he väittivät yrittäneensä tavoittaa minua aamulla kertoakseen, että lääkärini ei olekaan tänään paikalla. He tarjosivat mahdollisuutta mennä "toiselle lääkärille". En tajunnut muuta kuin suostua. Kävi kuitenkin ilmi, että tämä "toinen" lääkäri ei ollutkaan mikään omalääkärini sijainen, vaan päivystävä lääkäri, joka ei halunnut ottaa kantaa yhtään mihinkään. Hän ei vaivautunut kirjaamaan kunnollisia merkintöjä potilasasiakirjoihin, ei suostunut tilaamaan mitään peruslaboratoriokokeita kummempaa (ei esim. hormonimäärityksiä tms.) Jankutti vain käynnin olevan "täysin turha", ihan kuin olisin itse jotenkin ollut vastuussa hänen vastaanotolleen päätymisestä. Hän sanoi, että vain omalääkäri voi ottaa näihin lapsettomuusasioihin kantaa, sillä asian hoitamisessa saattaa kestää pitkäänkin. Tyrmistyneenä marssin takaisin toimistolle varaamaan uuden ajan omalääkärille. Meinasin räjähtää, kun kuulin seuraavan vapaan ajan olevan kolmen viikon päästä. KOLMEN VIIKON!?!! Olin odottanut jo kuukauden, ja nyt vielä uudet kolme viikkoa siihen päälle tuntui pieneltä ikuisuudelta. Onneksi vastaanottovirkailija tajusi tarjota minulle viikon päähän puhelinaikaa omalääkärille. Otin sen, ja samalla kävi ilmi, että minua ei aamulla oltu tavoitettu tietojärjestelmässä olleen vanhan puhelinnumeroni vuoksi.
Kaiken tämän jälkeen oli vaikea olla enää massiivisen vihainen, eihän tapahtunut oikeastaan ollut varsinaisesti kenenkään vika. Minulle oli yritetty ilmoittaa aikani peruuntumisesta, aikaa varatessani eivät vaan olleet onnistuneet tallentamaan uutta puhelinnumeroani järjestelmäänsä. Vastaanottohoitaja ei voinut tietää, ettei päivystäjä halua ottaa asiaani kantaa. On myös ihan ymmärrettävää, ettei hän halunnut ottaa kantaa. Ja minkäs sille voi, että julkinen terveydenhuolto toimii Suomessa niin, että lääkäriajat kiireettömissä asioissa ovat kortilla. Sitten vielä omalääkärini puhelinsoitto, oi, se oli niin ihanaa! Hän oli todella sympaattinen, pahoitteli suunnattomasti tapahtunutta ja vakuutti, että asia saadaan tutkittua ja hoidettua asianmukaisesti. Hän määräsi muutamat lisälaboratoriokokeet otettavaksi ennen varaamaani vastaanottoaikaa ja kuunteli koko tarinani puhelimessa paikkaillen samalla päivystäjän kertomukseen jääneet (suuret...) aukot. Aloin melkein itkeä, kun hän otti ongelmani näin asiakseen. Ei se kolmen viikon lisäodotus tunnu enää niin pahalta, pääasia oli saada tuo lupaus siitä, että kuukautiskierto-ongelmani vihdoin selvitetään. Nyt olo on siis huojentunut, mutta olisin melko varmasti ottanut tästä lääkärisotkusta suuremmat pultit, jos henkisiä resursseja olisi ollut käytettävissä enemmän turhanpäiväiseen keuhkoamiseen. Että tässä mielessä ihan hyvään saumaan sattuivat nuo parit infernaaliset työviikot.
4. tammikuuta 2010
Never say never
Ei ikinä koskaan milloinkaan pitäisi luottaa yhtikäs mihinkään. Kuvittelin jo itsevarmana kokeneeni kaiken kiusan, mitä yrittämiskierroilla on minua varten varattuna nuhjaantuneissa takataskuissaan. Rentouduin kuitenkin liian aikaisin. Yrityskiertojen ärsyttävintä antia ei suinkaan ole kuiviinvuotaminen, väkisinpaneminen tai aamupahoinvoinnin simulointi. Ärsyttävintä on ajautua kokonaan kierron ulkopuolelle. Saat tyhjän arvan ilman mahdollisuutta osallistua seuraaviin arpajaisiin.
Ensin joutuu tuskaisan pitkään elättelemään toiveita raskaudesta. Ensimmäinen oire raskaudesta on kuukautisten poisjääminen! Mitä muutakaan tämä voisi olla? Tarvitaan riittävän monta negatiivista raskaustestiä palauttamaan takaisin tympeään todellisuuteen: ainakaan laskennallisen ovulaatioajan puitteissa flaksi ei käynyt. Negatiivisen raskaustestin tekeminen on aina pettymys, ihan sama miten "varma" negatiivisesta tuloksesta olet. Jo se pienikin epävarmuus raskauden mahdollisuudesta, jolla testin tekemisen itselleen oikeuttaa, riittää aiheuttamaan kahta kauheamman pettymyksen negasta. Ei se auta, vaikka kuinka testaisi "alkoholikäyttäytymistä ohjailemaan" juhlapyhien aattona. Nega v***ttaa. Royalisti.
Kun saa viimein ajatusleikkijunansa pois raskausmahdollisuuden ympyräradalta, edessä onkin melkoinen spekulaatioreittien ratapiha. Jos kerran en ole raskaana, niin mitä minä sitten olen? Alkavatko ne menkat kohta? Jäivätkö ne vain välistä? Voinko sittenkin ovuloida koska tahansa? Pitäisikö syödä se Terolut-kuuri, niin tulisi edes ne menkat? Mutta entä jos se sitten mahdollisesti keskeyttääkin sen oletetun munarakkuloiden kypsymisen? Kuinka usein tässä nyt pitäisi siis vongata? Parin päivän väleinhän olisi se optimi, mutta mitäs jos tämä tilanne jatkuu kuukausia? Ei Mies sellaista tahtia voi jaksaa, on pakko tyytyä kompromissiin. Vaan entäs jos meneekin ovulaatio hukkaan tällaisen laiskuuden vuoksi? Pitäisikö hommata lisää niitä ovulaatiotestejä? Vai ehkä sittenkin taas raskaustesti? Voinko mä nyt syödä tuota pastöroimatonta juustoa?
En nyt juuri keksi mitään ärsyttävämpää kuin olla yrittämässä sekä raskaana, ovuloimassa, menstruoimassa ja ei-mitään-edelläolevista, kaikkea yhtä aikaa! Vaan eiköhän vietti taas pian jotain uutta kivaa kehitä. Jään innolla odottamaan.
Ensin joutuu tuskaisan pitkään elättelemään toiveita raskaudesta. Ensimmäinen oire raskaudesta on kuukautisten poisjääminen! Mitä muutakaan tämä voisi olla? Tarvitaan riittävän monta negatiivista raskaustestiä palauttamaan takaisin tympeään todellisuuteen: ainakaan laskennallisen ovulaatioajan puitteissa flaksi ei käynyt. Negatiivisen raskaustestin tekeminen on aina pettymys, ihan sama miten "varma" negatiivisesta tuloksesta olet. Jo se pienikin epävarmuus raskauden mahdollisuudesta, jolla testin tekemisen itselleen oikeuttaa, riittää aiheuttamaan kahta kauheamman pettymyksen negasta. Ei se auta, vaikka kuinka testaisi "alkoholikäyttäytymistä ohjailemaan" juhlapyhien aattona. Nega v***ttaa. Royalisti.
Kun saa viimein ajatusleikkijunansa pois raskausmahdollisuuden ympyräradalta, edessä onkin melkoinen spekulaatioreittien ratapiha. Jos kerran en ole raskaana, niin mitä minä sitten olen? Alkavatko ne menkat kohta? Jäivätkö ne vain välistä? Voinko sittenkin ovuloida koska tahansa? Pitäisikö syödä se Terolut-kuuri, niin tulisi edes ne menkat? Mutta entä jos se sitten mahdollisesti keskeyttääkin sen oletetun munarakkuloiden kypsymisen? Kuinka usein tässä nyt pitäisi siis vongata? Parin päivän väleinhän olisi se optimi, mutta mitäs jos tämä tilanne jatkuu kuukausia? Ei Mies sellaista tahtia voi jaksaa, on pakko tyytyä kompromissiin. Vaan entäs jos meneekin ovulaatio hukkaan tällaisen laiskuuden vuoksi? Pitäisikö hommata lisää niitä ovulaatiotestejä? Vai ehkä sittenkin taas raskaustesti? Voinko mä nyt syödä tuota pastöroimatonta juustoa?
En nyt juuri keksi mitään ärsyttävämpää kuin olla yrittämässä sekä raskaana, ovuloimassa, menstruoimassa ja ei-mitään-edelläolevista, kaikkea yhtä aikaa! Vaan eiköhän vietti taas pian jotain uutta kivaa kehitä. Jään innolla odottamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
