Vauvavietti ei ole mitään leutoa kaihoa ja kaipuuta omasta pikku nyssykästä saati sisäistä hihkuntaa tai toivetta jatkaa sukuaan. Vauvavietti on jotain paljon brutaalimpaa, se ajaa tekoihin. Vai mitä sanotte siitä, että viettelin flunssaisen Miehen harrastamaan seksiä, vaikka se olisi varmasi sata kertaa mieluummin nauttinut kanssani esimerkiksi kupillisen kuumaa hunajateetä. Minunkaan ei tehnyt mieli, mutta vietti pakotti puuhiin: olihan Ovulaation Aika. Jälkeenpäin makailin vielä sohvallakin, ajatuksena tietysti edesauttaa pikku uimareita. Ja minä kun vielä kesällä Miehelle sanoin, että mehän ei sitten lasta millään lailla "yritetä", tulkoon, jos on tullakseen. Olo on nyt kuin riivatulla, omalle ajatusmaailmalle täysin vierasta sisältöä puskee päähän mukamas järkevinäkin ideoina. Jos parinvuodentakainen minäni aikamatkustaisi tuohon viereen, se haukkuisi ääliöksi ja pakenisi sitten hohottaen takaisin omaan aikaansa tekemään välittömästi Miehen kanssa bänät. Miten ihmeessä tälle ei voi mitään edes tahdonvoimalla?
Olen yrittänyt ajatella rationaalisesti, minulla pitäisi ikäni perusteella (alle 30) olla vielä runsaasti erinomaisia munasoluja jäljellä. Olenhan lisäksi pitänyt munasarjani e-pillereillä ruususenunessa yli kymmenen vuotta. Ei pitäisi olla kiire. Työelämän suhteen optimaalisin lapsenhankintahetki ei myöskään ole juuri nyt, olenhan vastikään akateemisen loppututkinnon suorittaneena parhaillaan upottamassa hampaitani työelämän kirpeänmakeaan omenaan. Kaiken kukkuraksi Miehenruojake ei ole vielä edes valmistunut, gradu ja ne kuuluisat viimeiset kurssit vielä maisterinpapereista uupuvat. Vaan ei näistä ole vasta-argumenteiksi, kun vauvavietin riivaama pääni sanoo, että haluan lapsen. Nyt. Piste.
Olen yrittänyt ajatella rationaalisesti, minulla pitäisi ikäni perusteella (alle 30) olla vielä runsaasti erinomaisia munasoluja jäljellä. Olenhan lisäksi pitänyt munasarjani e-pillereillä ruususenunessa yli kymmenen vuotta. Ei pitäisi olla kiire. Työelämän suhteen optimaalisin lapsenhankintahetki ei myöskään ole juuri nyt, olenhan vastikään akateemisen loppututkinnon suorittaneena parhaillaan upottamassa hampaitani työelämän kirpeänmakeaan omenaan. Kaiken kukkuraksi Miehenruojake ei ole vielä edes valmistunut, gradu ja ne kuuluisat viimeiset kurssit vielä maisterinpapereista uupuvat. Vaan ei näistä ole vasta-argumenteiksi, kun vauvavietin riivaama pääni sanoo, että haluan lapsen. Nyt. Piste.
Olen yrittänyt ajatella emotionaalisesti. Kokeilin esimerkiksi vihaa, kirjasin ylös asioita, jotka lapsissa ovat huonoja tai mikä raskaana olevissa ärsyttää. Sain aikaiseksi perusteellisia pitkiä listoja minulle edelleen täysin todellisista vihan kohteista. Mutta vauvavietti kohauttaa olkiaan, ja sanoo "who cares, sitten vaan pidät huolen etteivät nuo toteudu kohdallasi".
Olen yrittänyt olla ajattelematta asiaa ja ulkoistaa ajattelun Miehelle. Pyysin häntä miettimään pari päivää ja esittämään minulle sitten perusteellisen selonteon nokkelasti argumentoiduista mielipiteistään aiheesta 'milloin olisi sopivaa hankkia lapsi(a)'. Muutamien (lue: useiden) muistutusten jälkeen Mies suostui miettimään. Kipristelin ehkä päivän tai pari ennen kuin aloin kärttää selonteon valmistumista. Lopulta eräänä iltana juuri kun valot oli sammutettu ja hyvät yöt toivotettu, minun oli pakko saada kuulla Miehen, kieltämättä tyhjentävä, vastaus: "En tiedä." Vaan viettipä tietää, eikä kuuntele hetkeäkään tuollasia heikkoja vikisijöitä. Olisin ehkä pystynyt kuuntelemaan, jos joku, kenellä on housut kunnolla jalassa, olisi sanonut: "Nainen, me hankimme lapsia sitten kun X ja Y". Nykytilanteessa peli taitaa kuitenkin olla menetetty.
Vietävän vietti.
Mä olen myös tässä veneessä. Yhtäkkiä päässä kuului PIM! ja nyt on pakko saada lapsi(a). Muiden vauvat ei aiheuta mitään valtaisaa ihastelua ja lässyttämistä, ainoastaan miettimistä, että jos tää olis mun ja jos mullakin olis tämmönen. Ja mies myöntää, että olosuhteet olis nyt kaikinpuolin kunnossa ja hän haluaa myös lapsen/lapsia mun kanssani, mutta JOKU mietityttää. Ei tiedä itsekään mikä. Miten sitä voi ymmärtää??
VastaaPoistaTutulta kuulostaa. Ihan kuin sellainen pieni ääni jatkuvasti piipittäisi takaraivossa, että mieti nyt vielä tätä lapsenhankintatouhua. Itsensä ja omien ajatustensa jatkuva kyseenalaistaminen on pidemmän päälle melko raskasta. Tsemppiä sinullekin, eiköhän ne epäilyksetkin karise sitä mukaa kun raskausviikkoja sitten vihdoin alkaa kertyä. :)
VastaaPoistaTutulta kuulostaa, ihan samoja tunnelmia oli taalla ja viela kovempi aani korvan juuressa kun on ikaa yli 30. No, nyt sitten kun OLEN raskaana, vietan unettomia oita miettien etta mitahan tasta oikein tulee ... Vauvavietti on talla kertaa kuitenkin hyvana tukena ja supisee tyytyvaisena etta hyva tulee vaikka paniikki onkin valilla ihan ovella... ;-)
VastaaPoistaOnpa kiva kuulla, että vietti voi jossain vaiheessa tuntua jopa hyödylliseltä siellä supattamassa. ;) Lohdullista, suorastaan. Onnea ja tsemppistä sinulle, olen antanut itseni ymmärtää, että asioilla on taipumus järjestyä!
VastaaPoistaTarkein kysymys kaiketi kuuluu: kuinka paljon vauvavietti on kiinni elaman realiteeteissa. Kuten kirjoititkin, kyse on primitiivisesta ja brutaalista vaistosta, joten oletettavasti se on heikosti kiinnittyneena realiteetteihin (ellei sitten olosuhteet ole todella katastrofaaliset mita ne Suomessa aarimmaisen harvoin ovat). Ja ihan syysta. Tama kun ei ole mikaan nopeasti ohi meneva ja vaihtuva mieliteko. Jos olisi, niin meilla ei varmaan kellaan olisi jalkelaisia ;-) Luota siis ihmeessa vaistoosi ja siihen mita kroppasi sinulle kertoo! Kauheesti tsemppia ja kaunista talvipaivaa!
VastaaPoistaJep, tämä viettini vaikuttaa olevan sellaista plaatua ettei sitä saa ajattelemalla eikä kyseenalaistamalla hiljennettyä. Olenkin jo siirtynyt eteenpäin "miksi, Miksi, MIKSI?!?" -vaiheesta ja yritän elää asian kanssa. Ja koska vauva kerran ei ole minulle mikään katastrofi, päästin vietin toteuttamaan itseään. Olen tällä hetkellä ratkaisuuni ihan tyytyväinen. :) Eiköhän tämä tästä.
VastaaPoista