Henkinen valmistautuminen ensi viikolla uhkaavaan rättiralliin on alkanut, olenhan vietinkinkestävä pessimisti. Pääsen näissä spekulaatioissani hetkittäin jopa syvyyksiin, joissa emme saa lasta alulle seuraavan puolen vuoden aikana. Syyttäkää ihan rauhassa pirujen maalailemisesta seinälle, mutta mitäpä muutakaan kaltaiseni paholaiset puuhailisivat?
Myös kateuden perisynti on alkanut kalvaa mieltäni. Olen sanoinkuvailemattoman massiivisen superhypermegakateellinen ystävälleni, jonka aviomies on kärttänyt lasta jo vuosia. (Oma Miehenihän myöntyi tähän projektiin vasta hiljattain.) Meidät yksilahkeisethan on luullakseni lähes naurettavan helppoa taivutella lisääntymään, kukapa ei heltyisi kun kauriinsilmillään kaihoisasti tuijotteleva mies anoo meitä hautomaan heille pikkuprinssejä ja -prinsessoja. Niinpä tiedänkin, että tämä tuttavapariskunta on varsin pian siirtymässä harjoitteluvaiheesta itse asiaan.
Näin syntyvä kilpailuasetelma on vähintäänkin ahdistava! Tuntuu, kuin heillä olisi kaikki asiat paremmin. Ystäväni nauttii sekaravintoa, joten ruumiillisten ulottuvuuksien vertailussa söpö kapoinen peppuni happanee kateudesta hänen hedelmällisille muodoilleen. Tarvittavat ravinto- ja hivenaineetkin tullevat leikiten nautituksi kyttäämättä mitä suuhunsa pistää. Ystäväni ei myöskään tarvitse laskeskella, pitäisikö jo tänään aktivoitua makuukamarin puolella. Hänen miehensä varmasti huolehtii hyvin mielellään ihan itsenäisesti siitä, että uimareiden tasainen virta saavuttaa ystäväni hedelmällisyyden saarekkeet vaikka kierron jokaisena päivänä. Itse koen huonoa omaatuntoa siitä, että viettelen Miehen puuhiin hedelmälliseen aikaan ihan tarkoitushakuisesti, jos aktiviteettia ei vaikuta luonnostaan olevan syntymässä.
Tuttavapariskuntamme on myös ihan avoimesti keskustellut jos vaikka minkälaisista käytännönjärjestelyistä kissanhiekkalaatikon raskaudenaikaisesta sijoituksesta lähtien. Meillä Mies menee vaikeaksi heti, jos sanon puolikkaan sanankaan raskauteen tai lapsiin liittyen. Kerran kimpaannuksissani tivattuani Mieheltä, tietääkö tämä mitään raskaudesta hän myönsi avoimesti täydellisen tietämättömyytensä ja lupasi yhtä vuolaasti ottaa asiasta selvää... sitten, kun olen raskaana. Niin, ehtiihän sitä tietysti silloinkin... mutta kenenkäs kanssa minä sitten näistä asioista nyt oikein jauhan? (Nokkelimmatpokkelimmat ehkä jo arvaavatkin miksi tämä blogi on perustettu.)
On siis vissi ero sillä, onko miesosapuoli vauvantekoprojektissa mukana aktiivisesti vai passiivisesti. Minun Mieheni mielestä lasten tuloa ei enää tarvitse estellä. En ole suoraan kysynyt häneltä, saako niiden siunaantumista sitten edesauttaa maallisin keinoin. Kärsimätön vauvaviettini veti asiasta kuitenkin sellaisen johtopäätöksen, että tämän lähemmäksi ei Mies vauvahaluissaan tule pääsemään. Lapsia, omien sanojensa mukaan, abstraktilla tasolla haluava Mies saattaisi hyvällä tuurilla havahtua konkretian asteelle kun munasarjani ovat jo aikapäiviä sitten käpristyneet homeisiksi rusinoiksi.
Yritänkin nyt lohduttautua sillä, että Mies tuskin liiemmin kärsii saadessaan piparia hieman useammin. Aion myös itse yrittää hylätä turhan suorituskeskeisyyden ja nauttia enemmän. Ehkäpä esimerkiksi uudet kuorrutukset piristäisivät ilmapiiriä ja tekisivät piparista himoittavampaa.
Myös kateuden perisynti on alkanut kalvaa mieltäni. Olen sanoinkuvailemattoman massiivisen superhypermegakateellinen ystävälleni, jonka aviomies on kärttänyt lasta jo vuosia. (Oma Miehenihän myöntyi tähän projektiin vasta hiljattain.) Meidät yksilahkeisethan on luullakseni lähes naurettavan helppoa taivutella lisääntymään, kukapa ei heltyisi kun kauriinsilmillään kaihoisasti tuijotteleva mies anoo meitä hautomaan heille pikkuprinssejä ja -prinsessoja. Niinpä tiedänkin, että tämä tuttavapariskunta on varsin pian siirtymässä harjoitteluvaiheesta itse asiaan.
Näin syntyvä kilpailuasetelma on vähintäänkin ahdistava! Tuntuu, kuin heillä olisi kaikki asiat paremmin. Ystäväni nauttii sekaravintoa, joten ruumiillisten ulottuvuuksien vertailussa söpö kapoinen peppuni happanee kateudesta hänen hedelmällisille muodoilleen. Tarvittavat ravinto- ja hivenaineetkin tullevat leikiten nautituksi kyttäämättä mitä suuhunsa pistää. Ystäväni ei myöskään tarvitse laskeskella, pitäisikö jo tänään aktivoitua makuukamarin puolella. Hänen miehensä varmasti huolehtii hyvin mielellään ihan itsenäisesti siitä, että uimareiden tasainen virta saavuttaa ystäväni hedelmällisyyden saarekkeet vaikka kierron jokaisena päivänä. Itse koen huonoa omaatuntoa siitä, että viettelen Miehen puuhiin hedelmälliseen aikaan ihan tarkoitushakuisesti, jos aktiviteettia ei vaikuta luonnostaan olevan syntymässä.
Tuttavapariskuntamme on myös ihan avoimesti keskustellut jos vaikka minkälaisista käytännönjärjestelyistä kissanhiekkalaatikon raskaudenaikaisesta sijoituksesta lähtien. Meillä Mies menee vaikeaksi heti, jos sanon puolikkaan sanankaan raskauteen tai lapsiin liittyen. Kerran kimpaannuksissani tivattuani Mieheltä, tietääkö tämä mitään raskaudesta hän myönsi avoimesti täydellisen tietämättömyytensä ja lupasi yhtä vuolaasti ottaa asiasta selvää... sitten, kun olen raskaana. Niin, ehtiihän sitä tietysti silloinkin... mutta kenenkäs kanssa minä sitten näistä asioista nyt oikein jauhan? (Nokkelimmatpokkelimmat ehkä jo arvaavatkin miksi tämä blogi on perustettu.)
On siis vissi ero sillä, onko miesosapuoli vauvantekoprojektissa mukana aktiivisesti vai passiivisesti. Minun Mieheni mielestä lasten tuloa ei enää tarvitse estellä. En ole suoraan kysynyt häneltä, saako niiden siunaantumista sitten edesauttaa maallisin keinoin. Kärsimätön vauvaviettini veti asiasta kuitenkin sellaisen johtopäätöksen, että tämän lähemmäksi ei Mies vauvahaluissaan tule pääsemään. Lapsia, omien sanojensa mukaan, abstraktilla tasolla haluava Mies saattaisi hyvällä tuurilla havahtua konkretian asteelle kun munasarjani ovat jo aikapäiviä sitten käpristyneet homeisiksi rusinoiksi.
Yritänkin nyt lohduttautua sillä, että Mies tuskin liiemmin kärsii saadessaan piparia hieman useammin. Aion myös itse yrittää hylätä turhan suorituskeskeisyyden ja nauttia enemmän. Ehkäpä esimerkiksi uudet kuorrutukset piristäisivät ilmapiiriä ja tekisivät piparista himoittavampaa.
Niinhän sitä sanotaan, että äitiys alkaa jo paljon paljon aiemmin, mutta isyys vasta synnytyksen jälkeen.. :)
VastaaPoistaNäinhän se taitaa usein mennä. Ehkä nämä puuhat vaan eivät ole miehille niin konkreettisia, koska itse prosessissa ei ole oma elimistö vaakalaudalla loppujenlopuksi paria hassua minuuttia kauempaa. ;)
VastaaPoistaKuulisin mieluusti kommentteja samankaltaisissa tilanteissa olevilta/olleilta, onko teilläkin tällaisia tunnontuskia? Epäröintiä? Vai onko kuvaamani tilanteemme mielestänne ihan ok? Muutkin saavat toki kommentoida.
Meillä Mieheke on itse tunnustanut olevansa vauvakuumeen kourissa, on ollut jo kesästä asti vailla laantumisen merkkejä. (Toki hänellä vauvakuume on vain sisäistä halua jälkikasvulle, ei meille naisille tyypillistä kuumeilua pikkuruisten sukkien hypistelystä ovulaatiopohdintoihin.) Kuitenkin kun olen pari kertaa ehdottanut puolivakavissani ryhtymistä tuumasta toimeen, on Mieheke perääntynyt ja jättänyt lopullisen askeleen ottamatta. En kyllä itsekään ole vielä lopullisesti valmis yrityksen aloittamiseen, mutta en toisaalta ole myöskään varma alkaisiko yritys meillä koskaan ellei Miehekettä vähän tyrkkisi ja härnäisi.
VastaaPoistaTiedä nyt oliko tässä kommentissa päätä tai häntää (kuumeilun jälkituiskeessa saa ihan kivoja lauseita aikaiseksi laittamalla satunnaisia sanoja peräkkäin), mutta tahdoin vain sanoa että ymmärrän näkökantasi - ja uskon että ystäväsi miehen kaltaiset miehet ovat todella harvassa! :)
Miehesi suhtautuminen asiaan kuulostaa hyvin tutulta, meillä asuu samanlainen Mies :) Toki kun yritys ei heti tuottanut tulosta, niin mieskin on alkanut olemaan hiukan kiinnostunut tietämään milloin "se aika kuusta" on käsillä eikä minun itseni tarvitse tuntea samanlaisia tunnontuskia "tilanteen hyväksikäyttämisestä" kuin alussa. Hiukan kateellisena kyllä kuulen niistä miehistä, jotka kuumeilevat ja itse innokkaasti etsivät tietoa esim. netistä. Meillä mies on sanonut, että luottaa minun kertovat hänelle kaiken tarvittavan sitten kun on sen aika. Tottahan tietysti sekin.
VastaaPoistaMukava kuulla, että en ole ihan yksin tässäkään asiassa. Saa nähdä, kuinka Mieheni suhtautuminen asiaan matkan varrella muuttuu. Lupausta paremmasta on, ks. esim. 21.11. kirjoitukseni. Tsemppiä yritykseenne ja vauvakuumeviruksia miehellesi ;)
VastaaPoista