Paluu astialle

Ensimmäiseksi haluaisin esittää suuret pahoittelut kaikille uskollisille lukijoilleni, joille tämä viikkojen blogaustauko on tuntunut raastavalta. Samaan hengenvetoon haluaisin kuitenkin varoittaa, että hieman hitaanlaisempi postailu saattaa jatkua vielä jonkin aikaa, työkiireideni aste on vain vaihtunut infernaalisesta hädin tuskin siedettävälle tasolle. Eli jos se mantra stressin ovulaationestokyvystä pitää paikkansa, niin lähikuukausina tuskin on meikäläisellä mitään jakoa tuolla hedelmällisyyssektorilla. Mutta asiaan, päivitetäänpä kuulumisia...

Viimeisin kuukautiskiertoni venähti, riemastuttavasti, 57 päivän mittaiseksi. Jos tässä tilanteessa haluaisi jotain ovulaatiotestejä muka tehdä, niin olisi varmaan parasta ottaa lainaa samantein. Tällaisen 22-57 päivän kiertohaitarin kanssa valistuneita arvauksia ovulaation ajankohdasta on ihan mahdotonta tehdä. Ihan yhtä lailla on mahdotonta vaatia Mieheltä panostusta "varmuuden vuoksi" edes joka toinen tai kolmas päivä, jos luontainen rytmi vaan on hitaampi niin ei se väkisinmakaaminen ainakaan parisuhteen laatua paranna. Niin että kai se lainanotto ja optimaalisen toiminta-ajankohdan määrittämisen yrittäminen jokapäiväisellä purkkipissalla voisi olla sellainen humaani sopuratkaisu... Vauvaviettini ei nimittäin vielä ole valmis jättämään asiaa "luonnon" hoidettavaksi, eli aktiivinen yrittämisen lopettaminen ei ainakaan toistaiseksi tunnu vaihtoehdolta. Täytyy katsoa mihin tilanne kehittyy, lääkärikäynti varmaan valottanee ajatuksia tässäkin asiassa.

Tosiaan, lääkärikäynti... lupasin kirjoittaa siitä, mutta en kirjoittanutkaan. Syy on selkeä: en varsinaisesti edes käynyt lääkärissä, lukuisten ikävien sattumusten vuoksi. Olin siis varannut ajan ihan oman kunnallisen terveysaseman omalääkärille, kun en halunnut tällaisen asian kanssa lähteä työterveyslääkärillekään. Menin sovittuun aikaan, mutta lääkäriä ei näkynyt, ei kuulunut. Odoteltuani hetken tiedustelin asiaa vastaanottohoitajilta, he väittivät yrittäneensä tavoittaa minua aamulla kertoakseen, että lääkärini ei olekaan tänään paikalla. He tarjosivat mahdollisuutta mennä "toiselle lääkärille". En tajunnut muuta kuin suostua. Kävi kuitenkin ilmi, että tämä "toinen" lääkäri ei ollutkaan mikään omalääkärini sijainen, vaan päivystävä lääkäri, joka ei halunnut ottaa kantaa yhtään mihinkään. Hän ei vaivautunut kirjaamaan kunnollisia merkintöjä potilasasiakirjoihin, ei suostunut tilaamaan mitään peruslaboratoriokokeita kummempaa (ei esim. hormonimäärityksiä tms.) Jankutti vain käynnin olevan "täysin turha", ihan kuin olisin itse jotenkin ollut vastuussa hänen vastaanotolleen päätymisestä. Hän sanoi, että vain omalääkäri voi ottaa näihin lapsettomuusasioihin kantaa, sillä asian hoitamisessa saattaa kestää pitkäänkin. Tyrmistyneenä marssin takaisin toimistolle varaamaan uuden ajan omalääkärille. Meinasin räjähtää, kun kuulin seuraavan vapaan ajan olevan kolmen viikon päästä. KOLMEN VIIKON!?!! Olin odottanut jo kuukauden, ja nyt vielä uudet kolme viikkoa siihen päälle tuntui pieneltä ikuisuudelta. Onneksi vastaanottovirkailija tajusi tarjota minulle viikon päähän puhelinaikaa omalääkärille. Otin sen, ja samalla kävi ilmi, että minua ei aamulla oltu tavoitettu tietojärjestelmässä olleen vanhan puhelinnumeroni vuoksi.

Kaiken tämän jälkeen oli vaikea olla enää massiivisen vihainen, eihän tapahtunut oikeastaan ollut varsinaisesti kenenkään vika. Minulle oli yritetty ilmoittaa aikani peruuntumisesta, aikaa varatessani eivät vaan olleet onnistuneet tallentamaan uutta puhelinnumeroani järjestelmäänsä. Vastaanottohoitaja ei voinut tietää, ettei päivystäjä halua ottaa asiaani kantaa. On myös ihan ymmärrettävää, ettei hän halunnut ottaa kantaa. Ja minkäs sille voi, että julkinen terveydenhuolto toimii Suomessa niin, että lääkäriajat kiireettömissä asioissa ovat kortilla. Sitten vielä omalääkärini puhelinsoitto, oi, se oli niin ihanaa! Hän oli todella sympaattinen, pahoitteli suunnattomasti tapahtunutta ja vakuutti, että asia saadaan tutkittua ja hoidettua asianmukaisesti. Hän määräsi muutamat lisälaboratoriokokeet otettavaksi ennen varaamaani vastaanottoaikaa ja kuunteli koko tarinani puhelimessa paikkaillen samalla päivystäjän kertomukseen jääneet (suuret...) aukot. Aloin melkein itkeä, kun hän otti ongelmani näin asiakseen. Ei se kolmen viikon lisäodotus tunnu enää niin pahalta, pääasia oli saada tuo lupaus siitä, että kuukautiskierto-ongelmani vihdoin selvitetään. Nyt olo on siis huojentunut, mutta olisin melko varmasti ottanut tästä lääkärisotkusta suuremmat pultit, jos henkisiä resursseja olisi ollut käytettävissä enemmän turhanpäiväiseen keuhkoamiseen. Että tässä mielessä ihan hyvään saumaan sattuivat nuo parit infernaaliset työviikot.