Lääkärin terveiset

Vihdoin se on sitten (lähes) selvitetty. Kuukautiskierrossani ei ilmeisesti ole hormonitasolla mitään vikaa. Viimeisimmässä kierrossa mitattiin alkukierrossa FSH (follikkelia stimuloiva hormoni, kasvattaa munarakkulat) ja LH (lutenisoiva hormoni, aikaansaa munasolun irtoamisen), molemmat olivat normaalitasolla. Minulla ei myöskään ollut poikkeavan korkeaa prolaktiinitasoa (maidon eritystä provosoiva hormoni, estää ovulaation). Ainoa tulos mitä vielä odotellaan on loppukierron keltarauhashormonitaso, voi nimittäin vielä vika piillä sielläkin: keltarauhaseni saattavat olla liian heikkoja ylläpitämään alkanutta raskautta ennen kuin istukka ottaa homman hoitaakseen. Monimutkainen tämä naisen lisääntymiselimistö... ja prkl hidas. Kaksi kuukautta mennyt näitäkin hormonitasoja mittaillessa, koska ensimmäisellä kerralla kokeet otettiin vääriin aikoihin. Osin sen lääkärisotkun vuoksi, toisaalta siksi, että luontoäiti näpäytti minua lyhyimmällä kierrolla vuosikausiin.

Viikon kuluttua lääkäri lupasi siis soitella loput tulokset ja samalla sopia jatkosta. Perhesuunnittelupoliklinikkaakin on väläytelty. Se, jos mikä, on pelottavaa. Tavallaan olisi ollut helpompaa, jos nyt olisi löytynyt jokin selkeä helposti hoidettavissa oleva pikkuvika. Eteenpäin lähettäminen tarkoittaa, että vika saattaa olla sellainen, jota ei yleislääkärin taidoin tuosta vain hoidetakaan. Ei edes selvitetä... Kyllä tämä pistää miettimään, kun iloisia uutisia ei ole kertoa vieläkään. Mutta parempi olla tähän aikaan yöstä maalailematta piruja seinille. Päivisin tulee nasevampiakin.

Käänteistä psykologiaa

Kuukautiskiertoni on vähän kuin pelaisi venäläistä rulettia, koskaan ei voi tietää milloin korkeita odotuksia sisältänyt yrityskierto kohtaa äkillisen loppunsa. Tällä kertaa sisäinen kelloni päätti kompensoida edellistä 57 päivän vitkuttelutuskaa 18 päivän pikahelpotuksella. Eipähän ainakaan kertaakaan tarvinnut pohtia, että ovatko ne menkat nyt myöhässä vai eivät. Ei tarvinnut kuulostella raskausoireita. Ei tarvinnut miettiä mitä suuhunsa pistää. Ja syyttelevät sormet voivat pysyä näppiksellä Miehen suuntaan osoittelun sijaan, kiertopäivistä lasketun ovulaation aikaanhan niillä edellisillä puolukoilla oli vielä parhaat bileet pystyssä. Eli näillä mennään nyt: yk4 kp4/18-57.

Ajattelin kokeilla lisääntymiselimistööni käänteistä psykologiaa. Ostin nimittäin viimein sen kuukautiskupin, jonka ostoa olen lykkäillyt viime kesästä saakka elätellen toivetta sen tarpeettomuudesta. Meinasin, että nyt kun olen kerralla tehnyt suuremman rahallisen panostuksen kuukautissuojiin, saattaisi tuo toivottu reilun vuoden käyttötauko napsahtaakin. Vaikutusta tehostakoon vielä se, että huomasin tykkääväni ko. kapistuksesta ihan mielettömästi! Ei tämän kanssa menkat v***ta kuin ehkä korkeintaan 10% entisestä. Joo, myönnettäköön, että aluksi se römpsänräpläys tuntui vähän huvittavalta, mutta kyllä sen tekniikan melko nopeasti oppii. Ja ylipäätänsä näissä raskautumistouhuissa kannattaa olla sinut sen ajatuksen kanssa, että sielläpäin ronkkivat pian muutkin kädet (lääkärit, kätilöt). Omat näpit pari-kolme kertaa päivässä tuntuvat tällä asteikolla siis ihan kesyltä. Mitään muuta huonoa en ole tästä vielä keksinyt, kuppi on vähän kuin paranneltu versio tamponista. Sitä ei tarvitse vaihtaa niin usein. Sitä voi huoletta käyttää myös niukkoina päivinä. Mitään lankaa ei tarvitse siirrellä ykkösen eikä kakkosen tieltä. En ole saanut tippaakaan ohivuotoa. Hautovat haisevat siteet ovat kaukainen muisto vain. Pukuhuoneissa kukaan ei tunnista kupittelijaa. Kuppi ei tunnu eikä rajoita aktiviteetteja lainkaan. Ainoastaan menkkakivut ja mielialanheittelyt muistuttavat minua kuukautisistani. 5 minuuttia tavarankaivelua ja kupinkuurausta kerran 8-12 tunnissa on hinta, jonka maksan tästä kaikesta erittäin mieluusti.

Paluu astialle

Ensimmäiseksi haluaisin esittää suuret pahoittelut kaikille uskollisille lukijoilleni, joille tämä viikkojen blogaustauko on tuntunut raastavalta. Samaan hengenvetoon haluaisin kuitenkin varoittaa, että hieman hitaanlaisempi postailu saattaa jatkua vielä jonkin aikaa, työkiireideni aste on vain vaihtunut infernaalisesta hädin tuskin siedettävälle tasolle. Eli jos se mantra stressin ovulaationestokyvystä pitää paikkansa, niin lähikuukausina tuskin on meikäläisellä mitään jakoa tuolla hedelmällisyyssektorilla. Mutta asiaan, päivitetäänpä kuulumisia...

Viimeisin kuukautiskiertoni venähti, riemastuttavasti, 57 päivän mittaiseksi. Jos tässä tilanteessa haluaisi jotain ovulaatiotestejä muka tehdä, niin olisi varmaan parasta ottaa lainaa samantein. Tällaisen 22-57 päivän kiertohaitarin kanssa valistuneita arvauksia ovulaation ajankohdasta on ihan mahdotonta tehdä. Ihan yhtä lailla on mahdotonta vaatia Mieheltä panostusta "varmuuden vuoksi" edes joka toinen tai kolmas päivä, jos luontainen rytmi vaan on hitaampi niin ei se väkisinmakaaminen ainakaan parisuhteen laatua paranna. Niin että kai se lainanotto ja optimaalisen toiminta-ajankohdan määrittämisen yrittäminen jokapäiväisellä purkkipissalla voisi olla sellainen humaani sopuratkaisu... Vauvaviettini ei nimittäin vielä ole valmis jättämään asiaa "luonnon" hoidettavaksi, eli aktiivinen yrittämisen lopettaminen ei ainakaan toistaiseksi tunnu vaihtoehdolta. Täytyy katsoa mihin tilanne kehittyy, lääkärikäynti varmaan valottanee ajatuksia tässäkin asiassa.

Tosiaan, lääkärikäynti... lupasin kirjoittaa siitä, mutta en kirjoittanutkaan. Syy on selkeä: en varsinaisesti edes käynyt lääkärissä, lukuisten ikävien sattumusten vuoksi. Olin siis varannut ajan ihan oman kunnallisen terveysaseman omalääkärille, kun en halunnut tällaisen asian kanssa lähteä työterveyslääkärillekään. Menin sovittuun aikaan, mutta lääkäriä ei näkynyt, ei kuulunut. Odoteltuani hetken tiedustelin asiaa vastaanottohoitajilta, he väittivät yrittäneensä tavoittaa minua aamulla kertoakseen, että lääkärini ei olekaan tänään paikalla. He tarjosivat mahdollisuutta mennä "toiselle lääkärille". En tajunnut muuta kuin suostua. Kävi kuitenkin ilmi, että tämä "toinen" lääkäri ei ollutkaan mikään omalääkärini sijainen, vaan päivystävä lääkäri, joka ei halunnut ottaa kantaa yhtään mihinkään. Hän ei vaivautunut kirjaamaan kunnollisia merkintöjä potilasasiakirjoihin, ei suostunut tilaamaan mitään peruslaboratoriokokeita kummempaa (ei esim. hormonimäärityksiä tms.) Jankutti vain käynnin olevan "täysin turha", ihan kuin olisin itse jotenkin ollut vastuussa hänen vastaanotolleen päätymisestä. Hän sanoi, että vain omalääkäri voi ottaa näihin lapsettomuusasioihin kantaa, sillä asian hoitamisessa saattaa kestää pitkäänkin. Tyrmistyneenä marssin takaisin toimistolle varaamaan uuden ajan omalääkärille. Meinasin räjähtää, kun kuulin seuraavan vapaan ajan olevan kolmen viikon päästä. KOLMEN VIIKON!?!! Olin odottanut jo kuukauden, ja nyt vielä uudet kolme viikkoa siihen päälle tuntui pieneltä ikuisuudelta. Onneksi vastaanottovirkailija tajusi tarjota minulle viikon päähän puhelinaikaa omalääkärille. Otin sen, ja samalla kävi ilmi, että minua ei aamulla oltu tavoitettu tietojärjestelmässä olleen vanhan puhelinnumeroni vuoksi.

Kaiken tämän jälkeen oli vaikea olla enää massiivisen vihainen, eihän tapahtunut oikeastaan ollut varsinaisesti kenenkään vika. Minulle oli yritetty ilmoittaa aikani peruuntumisesta, aikaa varatessani eivät vaan olleet onnistuneet tallentamaan uutta puhelinnumeroani järjestelmäänsä. Vastaanottohoitaja ei voinut tietää, ettei päivystäjä halua ottaa asiaani kantaa. On myös ihan ymmärrettävää, ettei hän halunnut ottaa kantaa. Ja minkäs sille voi, että julkinen terveydenhuolto toimii Suomessa niin, että lääkäriajat kiireettömissä asioissa ovat kortilla. Sitten vielä omalääkärini puhelinsoitto, oi, se oli niin ihanaa! Hän oli todella sympaattinen, pahoitteli suunnattomasti tapahtunutta ja vakuutti, että asia saadaan tutkittua ja hoidettua asianmukaisesti. Hän määräsi muutamat lisälaboratoriokokeet otettavaksi ennen varaamaani vastaanottoaikaa ja kuunteli koko tarinani puhelimessa paikkaillen samalla päivystäjän kertomukseen jääneet (suuret...) aukot. Aloin melkein itkeä, kun hän otti ongelmani näin asiakseen. Ei se kolmen viikon lisäodotus tunnu enää niin pahalta, pääasia oli saada tuo lupaus siitä, että kuukautiskierto-ongelmani vihdoin selvitetään. Nyt olo on siis huojentunut, mutta olisin melko varmasti ottanut tästä lääkärisotkusta suuremmat pultit, jos henkisiä resursseja olisi ollut käytettävissä enemmän turhanpäiväiseen keuhkoamiseen. Että tässä mielessä ihan hyvään saumaan sattuivat nuo parit infernaaliset työviikot.

Never say never

Ei ikinä koskaan milloinkaan pitäisi luottaa yhtikäs mihinkään. Kuvittelin jo itsevarmana kokeneeni kaiken kiusan, mitä yrittämiskierroilla on minua varten varattuna nuhjaantuneissa takataskuissaan. Rentouduin kuitenkin liian aikaisin. Yrityskiertojen ärsyttävintä antia ei suinkaan ole kuiviinvuotaminen, väkisinpaneminen tai aamupahoinvoinnin simulointi. Ärsyttävintä on ajautua kokonaan kierron ulkopuolelle. Saat tyhjän arvan ilman mahdollisuutta osallistua seuraaviin arpajaisiin. 

Ensin joutuu tuskaisan pitkään elättelemään toiveita raskaudesta. Ensimmäinen oire raskaudesta on kuukautisten poisjääminen! Mitä muutakaan tämä voisi olla? Tarvitaan riittävän monta negatiivista raskaustestiä palauttamaan takaisin tympeään todellisuuteen: ainakaan laskennallisen ovulaatioajan puitteissa flaksi ei käynyt. Negatiivisen raskaustestin tekeminen on aina pettymys, ihan sama miten "varma" negatiivisesta tuloksesta olet. Jo se pienikin epävarmuus raskauden mahdollisuudesta, jolla testin tekemisen itselleen oikeuttaa, riittää aiheuttamaan kahta kauheamman pettymyksen negasta. Ei se auta, vaikka kuinka testaisi "alkoholikäyttäytymistä ohjailemaan" juhlapyhien aattona. Nega v***ttaa. Royalisti. 

Kun saa viimein ajatusleikkijunansa pois raskausmahdollisuuden ympyräradalta, edessä onkin melkoinen spekulaatioreittien ratapiha. Jos kerran en ole raskaana, niin mitä minä sitten olen? Alkavatko ne menkat kohta? Jäivätkö ne vain välistä? Voinko sittenkin ovuloida koska tahansa? Pitäisikö syödä se Terolut-kuuri, niin tulisi edes ne menkat? Mutta entä jos se sitten mahdollisesti keskeyttääkin sen oletetun munarakkuloiden kypsymisen? Kuinka usein tässä nyt pitäisi siis vongata? Parin päivän väleinhän olisi se optimi, mutta mitäs jos tämä tilanne jatkuu kuukausia? Ei Mies sellaista tahtia voi jaksaa, on pakko tyytyä kompromissiin. Vaan entäs jos meneekin ovulaatio hukkaan tällaisen laiskuuden vuoksi? Pitäisikö hommata lisää niitä ovulaatiotestejä? Vai ehkä sittenkin taas raskaustesti? Voinko mä nyt syödä tuota pastöroimatonta juustoa? 

En nyt juuri keksi mitään ärsyttävämpää kuin olla yrittämässä sekä raskaana, ovuloimassa, menstruoimassa ja ei-mitään-edelläolevista, kaikkea yhtä aikaa! Vaan eiköhän vietti taas pian jotain uutta kivaa kehitä. Jään innolla odottamaan.

Kaikkimullehetinyt

Varasin sitten lääkäriajan. Tuntuuhan se vähän liioitellulta, että jo toisen yrityskierron epäonnistuttua alkaa tuntea itsensä sairaaksi. Ja tarkennettakoon vielä, että en siis varannut aikaa psykiatrille. Mutta jotenkin siihen tapaan perustelin asian itselleni, että kuukautiskierrossani on jonkinmoista häikkää ollut jo yli vuoden. Lopetettuani vuosi sitten marraskuussa yhdistelmäpillerit, seuraavat kuukautiset tulivat viime huhtikuussa. Ja sitä seuraavia ei kuulunut ennen kesäkuista Terolut-kuuria. Sen jälkeen kierrot ovat olleet epäilyttävän pitkiä (31-34 pv) ja tämä viimeisin tikkumittailuin todistetusti anovulatorinen. Eli ehkä on oikeaakin aihetta ottaa selville, että hormonitasot sun muut ovat kunnossa, tuntuisi typerältä herätä tähän todellisuuteen vasta kun yritystä on takana vuosi. Enää pitäisi osata käyttäytyä siellä lääkärissä mukavasti ja coolisti, eikä riehua kuin vaativinkin luulosairas.

Ajattelin esittää asiani lähinnä kuukautiskierto-ongelman kannalta, yritysajan kestoa aio kertoa kuin suoraan kysyttäessä. Jos 40% lapsettomuustapauksista johtuu ovulaation häiriöistä, niin ei se nyt ole kovinkaan vakavaa verorahojen väärinkäyttöä, jos minulta tutkitaan muutama verikoe näin "nopeasti". Eri asia onkin sitten se, mitä haluan mahdollisten huolestuttavien laboratoriolöydösten valossa ongelmalle tehdä. Clomifenia (=lääke, joka aikaansaa ovulaation) kummempiin hoitoihin tuskin olen henkisesti vähään aikaan, jos vieläkään, valmis. Minulle riittäisi nyt vallan hyvin, että kaikki olisi kunnossa.

Terveisin, yk 2 kp 40/29-34

Tunge positiivinen ajattelu hanuriisi, Vauvavietti

En reilu kuukausi sitten oikein tajunnutkaan, miten onnekas olin, kun menkat vaan yhtäkkiä (tuolloin kp 30/31-34) alkoivat. Ei tarvinnut uhrata ajatustakaan tälle ollako-vai-eikö-olla -kissahiirileikille. Nyt on joulupukki jo aikaa sitten painunut takaisin korvatunturille, mutta tonttujen vierailu vaan antaa odottaa itseään (tänään kp 37/29-34). Epämääräisiä vihlaisuja kummempia vilahduksia ei ole punanutuista näkynyt tai kuulunut. Helv... ärsyttävää. Pissasin tänä aamuna purkkiinkin vain jänistääkseni viime hetkellä testin tekemisestä. Ihan vaan siksi, että kaiken järjen mukaan en voi olla raskaana. Jos kerran en näe tikuilla ovulaatiota, en tunne ovulaatiota, emme ole Miehen kanssa niin aktiivisia kuin voisi olla ja sitten kierto pitkittyy, on loogisin selitys ilman muuta, prkl vieköön, Anovulatorinen Kierto. Mutta miksi v***ssa sitten edes ajattelen raskauden mahdollisuutta? Voisiko joku nyt jumaliste tulla kaivamaan nämä ajatukset päästäni niin saisin edes hetken rauhan? Miksen voi olla se järkevä ja rationaalisen viileä henkilö, joka olen jo kohta 30 vuotta kokenut olevani? Stn vauvavietti pakottaa ajattelemaan, että tässä kierrossa on vielä toivoa jäljellä. Ovulaatiotestithän eivät ole 100% luotettavia enkä ole koskaan itse tuntenut ovulaatiota. Olimmehan kuitenkin Oikeaan Aikaan ihan riittävän aktiivisia. Onhan raskauden ensimmäinen "oire" kuukautisten poisjäänti. Ja sitten se pahoinvointi, ei sovi unohtaa pahoinvointia.

Aaaarrrrghh!

Joululahjoja ei saa avata aattoaamuna

Muuten saa huonoja lahjoja. Minä sain sellaisen, jossa on vain yksi viiva. Ei sille voi mitään, kyllähän se v***ttaa. Mutta toisaalta se on ihan loogista, en nähnyt tikuilla ovulaatiota, joten tämä nyt on vain pitkittyvä anovulatorinen kierto (tänään kp 34/29-34) eikä todennäköisesti mitään sen kummempaa. Täytyy nyt keskittyä sukulaisten hallittuun hämäämiseen eikä kuulostella tonttujen vierailua, tulevat kun ovat tullakseen. En jaksaisi millään myöskään ajatella, että saatan saada parhaan lahjani myöhässä. Tontut eivät nimittäin ole vielä varoitelleet. Äh. Nyt on pakotettava itseni ajattelemaan, että anopin hämääminen pariksi kuukaudeksi on oikein erinomainen lahja.

Oikein leppoisaa ja mukavaa joulua kaikille blogini lukijoille! *<8-)

Jännittävä joulunaika

Negahan se perjantaiaamun (kp 28 / 29-34) raskaustesti tietysti oli. Olin niin varma yhden viivan tuloksesta, etten loppujen lopuksi juuri pettynyt. Viikonloppureissulla kavereiden kanssa en sitten kuitenkaan uskaltanut kerralla juoda neljäsosalasillista kummempaa illallisen aikana, onneksi en tarvitse vahvistusta pitääkseni hauskaa. Lähinnä maistelin naista vahvempaa hämätäkseni kavereita, onkin vaikea sanoa kiinnittikö kukaan nauttimani määrän pienuuteen huomiota. Toki myös migreenini pelasti liian ilmeisennäköiseltä välttelyltä, kova vieras sänky ajoi minut parasetamolikierteeseen koko viikonlopun ajaksi ilman varsinaisen migreenikohtauksen puhkeamista.

Lilypien kuukautislaskuri sanoo tänään (kp 32 / 32) "A home test may work today". En aio testata tänään enkä huomennakaan, vaan avaan ensimmäisen lahjani jouluaattoaamuna. Paketissa on joko maailman paras joululahja tai mahdollisuus salata yritysyritykset anopilta. Siis selkeä win-win situation. Tai näin yritän nyt kovasti itselleni tolkuttaa. Jos kaveri ei eritä verenkiertooni herkällä testillä näkyvää määrää istukkahormonia, niin tuskinpa sillä on sitä istukkaakaan, jolla imeä drinksua verenkierrostani. Näin on nyt vaan pakko siitä jälkimmäisestä lahjavaihtoehdosta ajatella. Toki alavatsassa kivistää nyt sen verran, että lomaummetuksen jälkimaininkien sijaan tonttujoukot saattavat hyvinkin marssia kylään tänään. Silloin anopinhämäys olisi taattu ja juhlajuomia voisi muutakin kuin maistaa. Yritän siis kovasti olla pettymättä, jos punanuttuja alkaa vilahdella.

Huono yhtälö =

kuukautiskierron toiseksi viimeinen päivä (oletetaan edellisen mittainen kierto)
+
erikoisherkät raskaustestit (10 mIU/ml)
+
lähtö kaveriporukan kanssa matkalle


Ratkaisuna todennäköisesti:
1. Valtava Pettymys
2. Tuloksen optimistisrealistinen uudelleenarviointi
3. Hauskanpitomahdollisuuksien rajoittaminen tuloksesta huolimatta

Incoming: Paskamutsi vol II?

En tiedä onko tämä taas vain pääni juoni negatiiviseen raskaustestiin henkisesti valmistautumiseksi, mutta onpa alkanut epäilyttää tämä koko vauvatouhotus. Loppujen lopuksi se olisi aikamoinen shokki olla raskaana. Voisiko musta ikinä tulla hyvää äitiä? Tai Miehestä isää? Me ei olla mitään kodinhengettäriä kumpikaan, itse olen saamattoman äidin tyttärenä hyvinkin sotkunsietokykyinen, Miehen koko elämän siivousintovarannot obsessiivis-kompulsiivinen anoppi onnistui muutamissa vuosissa kuluttamaan. Meidän kämppä onkin niin vaarallinen ettei siellä heikommat selviä hengissä. Jos ei lapsiparka jo heti ensikuukausinaan menehdy bioroska-astian tuottamiin vaarallisiin kaasuihin tai mikro-organismeihin, on se liikkumaan päästessään varmasti kuristumassa lattialla lojuviin sukkahousuihin tai tukehtumassa keittiön pöydän alla asustaviin leivänmuruihin. Ja jos totta puhutaan, niin eipä sen kovin pitkää matkaa tarvitse pystyä edes liikkumaan, kun reippaalla kädenojennuksella ja tarttumaotteellakin pääsee meillä jo pitkälle. Käveleväksi katastrofiksi asti selvittyään skidi repii päälleen sinitarravirityksillä ripustamani koriste-esineet tai löytää ensimmäisenä kilpikonnankakat ja koiranoksennukset nautiskeltavakseen (tosin jälkimmäisiin ei taida kuolla, pikkuveljeni on pienenä kokeillut molempia ja voi edelleen ihan hyvin).Vaatii meiltä melko massiivisia ponnistuksia pitää lättiämme edes jonkinmoisessa kuosissa, joten tarvitaan ilmeisestikin pieni ihme tai hyvin kestäviä lapsia pystyäksemme tuottamaan edes muutaman veronmaksajan. Eli korvat höröllään nyt siellä Korvatunturilla.

Toinen huolettava asia on temperamenttini: kun laku palaa, se palaa äkkiä ja kirkkaalla liekillä. Ei siinä ikinä ehdi alkaa miettimään yhtään mitään empaattisesti toisen ihmisen näkökulmasta, suutuin ja karjuin jo keuhkoni pihalle. Jos olen oikein väsynyt, lakupötkön voi vaihtaa dynamiittiseen. Vaikka pysynkin ihan toimintakykyisenä jopa massiivisissa univeloissa (tällä hetkellä vielä opintolainaa maksettavana suunnilleen 100 vuorokauden edestä), on mahdotonta tietää millainen hirviö minusta kuoriutuu, jos en saa nukkua tätäkään vähää. Onko ne hormonit todella niin vahvoja, että ne estävät hiljentämästä sitä koliikkikersaa tyynyllä?

Uraorientoituneisuuteni panee myös miettimään. En ole näillä näkymin tulevaisuudessa suuntautumassa sille työajoiltaan kaikkein lapsiystävällisimmälle alalle. Miten aika muka riittää työhön, parisuhteeseen,  harrastuksiin, kodinhoitoon ja lapsille, kun nytkään viitsin töiden lisäksi harvoin muuta kuin löhötä Miehen kanssa leffoja töllöttämässä. Vauvavietti piipittää taustalta, että hyppy hetkeksi oravanpyörän ulkopuolelle voisi tehdä ihan hyvää. Vaan mitä turhia, enkös mä ole tätä kaikkimullehetinyt-sukupolvea? Jo kohdussa stressihormonein marinoiduista kakaroista tulee varmasti aikanaan oikein haluttua tavaraa työmarkkinoilla. Tai jo ala-asteella loppuunpalavia hulluja. 

Onko kaltaisillanikin muka oikeus lisääntyä? Ehdottaisin sen pikaista poistamista. Taisi vauvavietti iskeä kyntensä sittenkin ihan väärään tyyppiin.